Blogi – Ristiriitojen vuodenaika

Kesä. Ristiriitainen vuodenaika. Muutaman kuukauden vapautus talven pimeydestä ja kylmyydestä. Hetken aikaa voi pukeutua kevyemmin. Ei tarvitse pukea lapsilaumaa useisiin vaatekerroksiin. Alusvaatteet. Välikerrasto.  Päällysvaatteet. Väliasu. Haalari. Kesällä vain t-paita, shortsit, kengät jalkaan ja menoksi. Itse voin laittaa paljaat jalat kangaskenkiin. Toisaalta kuuma sää aiheuttaa ongelmia, sillä en voi pitää paljaita arpisia käsivarsiani kaikkien näkyvillä. Minulle sanotaan, että anna muiden ajatella, mitä ajatella. Älä välitä. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Kyllä minä välitän, mitä muut lukuisista arvistani ajattelevat. On vain kaunis ajatus, ettei kukaan ajattelisi mitään pahaa. Pelkään leimautuvani hulluksi.

Lapset ovat minulle rakkainta maailmassa. Välillä he kuitenkin saavat minut hermoromahduksen partaalle ja loputtoman uupuneeksi, mutta kuitenkin he ovat se voima, miksi jaksan ylipäätänsä yrittää mitään. Kesällä on aikaa olla heidän kanssaan, kun hoitopaikat ja koulut ovat kiinni. Aikaa tosin tuntuu olevan liikaakin eikä jää hengähdystaukoa ollenkaan, kun neljästä lapsesta vain vauva enää nukkuu päiväunet. Niidenkin kesto on aina yllätys. Ei tuntia pidempään kuitenkaan.

Lomaan liittyy paljon odotuksia. Omat lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät he osaa odottaa suuria spektaakkeleja, mutta itse lataa odotuksia, kuinka tehdään kivoja asioita koko perheen voimin. Tunnelma kuitenkin usein tiivistyy (yhtä kuin kiristyy), kun ollaan yötä päivää koko ajan yhdessä. Sitten mielessään toivoo, että arki koittaisi pian ja tuntee huonoa omaatuntoa, kun tällaista menee toivomaan.

Pahinta kesässä ovat ehkä loputtomat hehkutuspäivitykset Suomen luonnosta. Järvet, humisevat puut. Suomalaisen sielunmaisema. Tunnen oloni pohjattoman yksinäiseksi, sillä omat pahimmat lapsuuden painajaiset ovat tapahtuneet taivasta hipovien havupuiden ja liplattavien aaltojen ääressä. Kun näen kuvan tällaisesta maisemasta, minut paiskataan rajuin ottein menneisyyteni.

Entistäkin vaikeammaksi kaiken tekee terapeutin pitkä, pitkä loma. Arkeen kuuluvat kolme terapiakäyntiä viikossa. Sitten yhtäkkiä kokonaiset seitsemän viikkoa pitää yksin itseäni kannatella. Tuskaa, ahdistusta, syvää alakuloa (jota myös masennukseksi kutsutaan), joita ei kuitenkaan lasten vuoksi voi tuoda esille, vaan kaikki on piilotettava mielen pimeimpiin lokeroihin ja oltava kuin kaikki olisi hyvin. Todellisuudessa mielessä on aamukampa, josta laskee, kuinka pitkä aika vielä siihen, että terapeutti palaa lomaltaan.

Onneksi ei kuitenkaan tarvitse olla ihan yksin raskaiden olojensa kanssa, vaan äärettömän tärkeäksi muodostunut Didit-vertaistukiryhmämme kokoontuu myös kesällä. Hetken aikaa muiden samoin kokevien kanssa saa tuntea, ettei ole ihan niin omituinen, ihan niin yksin. On muitakin kaltaisiani, joille kesän ajaksi pysähtynyt arki tuottaa raskaita oloja ja ajatuksia.