Minun tarinani

Didit 2/2015

IMG_2959

Virpi Hämeen-Anttila on suomalainen tutkija, suomentaja, kuvittaja ja kirjailija.

Hämeen-Anttilan vuonna 2003 julkaistusta esikoisromaanista ”Suden vuosi” tehtiin samanniminen elokuva vuonna 2007. Kirjailijalla on kymmeniä teoksia takanaan, joista romaani ”Tapetinvärinen” julkaistiin vuonna 2012. Teos löytyy kirjakaupoista ja kirjastoista ympäri Suomen.

Screen Shot 2015-03-05 at 23.45.05

Pitkä tie ymmärtämiseen

Meni pitkä aika, ennen kuin ymmärsin, että minulla oli DID. En ole vieläkään täysin varma, koska tällä ilmiöllä on monenlaisia muotoja. Sanon ”ilmiö”, koska ”sairaus” tai ”häiriö” kuulostavat korvissani vierailta. Mielestäni DID syntyy puolustuksena johonkin, jota psyyke ei voi murtumatta kohdata. Se on omalla tavallaan normaali ja looginen, ja sellaisena sitä pitäisi hoitaa. Jälleen varaus: näin on ainakin minun kohdallani.

Olen lukenut, että useimmilla muillakin on suuria vaikeuksia löytää oikea diagnoosi. DID hajaantuu moniksi oireiksi, joita hoidetaan — jos hoidetaan — erillisinä. Minun oireitteni kirjoon kuuluivat päällimmäisinä masennus ja ahdistus. Muistan niiden olleen läsnä jo kahdeksanvuotiaana. Murrosiässä ilmaantuivat syömishäiriöt. Eivät tyhjästä: ne olivat puolustusreaktio. Hoidin syömällä masennusta ja ahdistusta, jolloin aloin potea sokeririippuvuutta ja tulin sairaalloisen lihavaksi. Kun yritin parantua näistä, sairastuin anoreksiaan, jonka korvasi bulimia, josta pelastauduin ortoreksiaan. Kahdenkymmenen iässä keinot loppuivat ja seurasi hermoromahdus ja puolen vuoden jakso, josta en muista mitään. Minulla oli myös fobioita, joista vaikein liittyi toisten seurassa oloon ja puhumiseen, ja obsessiivis-kompulsiivisia tapoja, joiden lähde oli syvälle juurtunut pelon ja turvattomuuden tunne. Kaikkein kauheinta olivat paniikkikohtaukset ja ”mustaan aukkoon putoamiset”, joiden aikana koin muuttuvani toiseksi, katselevani itseäni ulkopuolelta, hajoavani kappaleiksi ja häviäväni olemattomiin. ”Aukkoja” seurasivat joskus sokeat hillittömyyden puuskat, joiden aikana vahingoitin itseäni. ”Aukoista” ja itsetuhoisuudesta minulla oli myöhemmin vain hämäriä muistikuvia.

Olin lapsi aikana, jolloin lapsilla ei ollut mielenterveyden häiriöitä. Ei niitä ollut aikuisillakaan, koska pelättiin hullun leimaa. Takana oli sota ja puute, eikä saanut valittaa turhista. En saanut apua. Tuskin kukaan edes huomasi, miten solmussa ja surullinen olin. Peittelin vaistomaisesti vaivojani samoin kuin kotiongelmia, joita häpesin. Isäni oli levoton ja vihainen ja sai pienestä syystä ja syyttäkin raivokohtauksia. Minun piti koko ajan varoa, mitä sanoin ja mitä tein. Onnistuin salaamaan muut oireet paitsi syömishäiriöt ja sosiaalisen fobian. Koulussa hoidoksi suositeltiin dieettiä ja ”reipastumista”, koska arkuus ja lihavuus olivat oma vikani ja rohkeus ja painon hallinta vain omasta tahdostani kiinni.

Kun muut eivät hoitaneet minua, jouduin tekemään sen itse. Aina en onnistunut, kuten edellä kävi ilmi, mutta kirjoista, musiikista ja kuvataiteesta tuli minulle pysyvä lohduttaja, elämän rikastuttaja ja kilpi pahoja asioita, myös omia sisäisiä demonejani vastaan. Kotoa lähdettyäni vaivani lievenivät, mutta eivät kadonneet. Kärsin epävarmuudesta, heikosta aloitekyvystä, hankalasta suhteesta syömiseen ja ruumiiseeni ja pakonomaisesta vimmasta takertua esineisiin, paikkoihin, kirjoihin, kaikkeen muuhun paitsi ihmisiin, joihin en luottanut lainkaan. Ja kun jouduin tietynnäköiseen uhkaavaan tilanteeseen, reagoin tavalla, joka pelotti minua: syöksyin ”mustaan aukkoon” ja muutuin itselleni vieraaksi.

Elin elämääni ja aloin pärjätä paremmin. Merkittäviä voiman antajia olivat olivat kumppanin löytyminen ja lasten syntymä. Oli kuin lukkoja olisi auennut yksi kerrallaan. Vähitellen lakkasin pelkäämästä ihmisiä ja puhumista. Hyvin vahva lukko oli kirjoittamisen ja mielikuvittelemisen päällä. Se ei särkynyt ennen kuin olin yli neljänkymmenen. Aloin kirjoittaa romaaneja, ja se tehosi masennukseeni ja ahdistukseeni paremmin kuin mikään muu.

Kun valmistelin kuudetta romaaniani kuusikymmentäluvun radikaaleista, veljeni antoi apua: hän oli elänyt ja kokenut tuon ajan vahvasti. Romaania kirjoittaessani hän sairastui syöpään, ja aloimme muistella lapsuuttamme. Mielessä syntyi ajatus kirjoittaa siitä romaani. Veljeni kuoleman jälkeen ryhdyin toimeen vakavissani, koska olin ainoa, jota asia enää koski. Paine kasvoi suureksi, kunnes tuntui, että oli pakko muistaa, että voisi kirjoittaa.

Olin kuitenkin kuin rampa, jonka olisi pitänyt juosta. En muistanut kylliksi. Menneisyydessä oli valtavia tyhjiä kohtia. Niitä olimme veljeni kanssa ihmetelleet. Ne olivat pelottavia. Oli kuin niiden varjoista olisi henkinyt jäinen tuuli ja aavistus jostain kauheasta. Yritin eri tavoin päästä käsiksi aiheeseen. Ei tullut mitään. Joko hävitin itse romaanin alun, koska se ei toiminut, tai kustannustoimittajani pudisti päätään, tai ahdistukseni kasvoi liian suureksi.

Miksi lapsuus ahdisti edelleen niin paljon? Järkeni tiesi, että siellä oli isä, joka oli myös traumatisoitunut. Isä, joka oli niin epävarma ja ahdistunut, että vaani läheistensä sanoja ja ilmeitä ja raivostui nähdessään merkkejä siitä, että näillä oli persoonallisuus ja omia ajatuksia. Isä oli hoitanut itseään tuhoamalla meidän muiden minät.

Tuhoamalla? Oliko hän onnistunut? Mitä oli jäljellä? Mikä ja millainen oikeastaan olin? Pelotti myöntää, etten osannut vastata itselleni.

Mietin ja mietin ja kirjoitin toisen romaanin miettiessäni. Sitten päätin lähestyä aihetta epäsuorasti. Siirtäisin sen itseni ulkopuolelle. Päähenkilö, jolla on vaikeuksia muistaa, uskoo, että joku toinen on varastanut hänen muistonsa ja aikoo kirjoittaa niistä romaanin.

Se oli oikea ratkaisu. Tekstiä alkoi virrata minusta. Iloitsin, kun keksin uusia merkillisiä hahmoja, jotka sotkivat päähenkilön elämää. Keksin? Ei kirjailija keksi. Hän kerii kaiken ulos sisältään kuin verkkoa kutova hämähäkki. Miten tiesin, millaisia nämä henkilöt olivat? Missä vaiheessa tajusin, että he olivat osa päähenkilöä? Kuka tätä kirjaa oikein kirjoitti?

Huomasin, että kirjoitinkin siitä, mitä sisälläni oli tapahtumassa. Olin ensi kerran ymmärtänyt, miksi. Miksi minun on helppo vajota ajatuksiini ja sulkea pois ulkomaailma. Miksi jotkut asiat laukaisevat paniikin. Miksi minulla on se ja se oire. Miksi en muista. Miksi syöksyn mustaan aukkoon. Miksi minun on ollut vaikea sanoa ”minä”. Miksi kirjoitan ihmisistä, joista yksi on mykkä, turpea hirviö, toinen pisteliäs ilveilijä, kolmas hermostunut höpöttäjä, neljäs sotilaallisen kurinalainen askeetti, viides juokseva lapsi ja kuudes musta tuuli, joka hajottaa minut kappaleiksi.

Koska he ovat minä.

Lopulta kirjoitin esiin rikkaimman, viisaimman minäni, jonka kädestä pitäen uskalsin katsoa sitä, mikä eniten pelotti. En ”parantunut”, koska en pidä ”heitä” sairautena. He ovat olemiseni edellytys. Mutta vapauduin vihollisista, joita vastaan olin heidän kanssaan vuosikymmenet taistellut. Kun kaikki loksahti yhteen, hämmennys, tuska ja viha katosivat ja jäljelle jäi tyyni hyväksymisen, eheyden ja keveyden tunne.

Kaikki liittyi yhteen, lapsuuteni, oireeni ja monet minäni. Minulla oli DID. Se ei ollut koskaan tullut mieleeni. Yleinen kuva DIDistä on ollut niin sensaatiomaisen liioiteltu, että en tunnistanut siitä itseäni. En ollut yhtään kuin Sybil. Enkä yhtään kuin Tara.

Minä olin minä.

Minut oli yritetty hajottaa ja hävittää, mutta en ollut hajonnut enkä hävinnyt. Minäni olivat pitäneet minut näkyvissä, äänessä ja kokonaisena. Olen niille kiitollinen. Olen itselleni kiitollinen. Olen kiitollinen romaanilleni Tapetinvärinen, joka johdatti minut itseni luo.

Virpi Hämeen-Anttila


 

Didit 1/2015

IMG_2959

Saatteeksi “Minun tarinani – Satakieli” lukijalle

Yksi minua. Niin ajattelin, vaikka tunsin suurta epäuskoa vellovan maailmani keskellä, yläkouluni portailla. Ystäväni sekavuus huolehti minusta, piti järjissään, kun en jaksanut. Pelastajani logiikka upotti mieleni kiinni kahleisiin, jotta en sortuisi. Minusta piti tulla kaikki ja samalla ei mitään. Päässäni kajahti tuttu ääni “Sinä teet kuten sanon tai kuolet nuorena.”

Yksitoista minua. Näin lääkäri totesi, kun kirjoitti todistuksen eläkettäni varten. Olin vasta kolmenissa kymmenin aloittaessani eläkepäivistäni nauttimisen. Selittämättömät kohtaukset kouristeluineen, heräämiset metsän keskeltä. Halvaantuneet jalat ja psykologiset pelit. Olin vyyhti paskaa kimallenauhalla, jolta vedettiin matto löyhkän alta.

Jos jotain tahtoisin jakaa, se olisi yhdestoista osani, tyttö, joka piileskeli lähes kaikilta muilta minussa. En voinut uskoa, että minussa asuisi jotain niin heikkoa ja haurasta, syvällä itsessäni vain hiljaa istuen. Tämä tyttö kantoi ja kantaa edelleen kaiken häpeän sekä syyllisyyden, mitä sisälläni on, nöyränä ja uskollisena. Miten hämmästyttävä ihmismieli onkaan taitoineen salata itse itseltään jotain niin tärkeää.

Sinulle, kanssakulkijani, jaan oppimastani pienen toiveen. Kulkiessasi et voi koskaan tietää, mitä kokemuksia ja millaisia osasia vastaasi tulleen mielessä asustaa. Katso silmiin ja annat hänelle mahdollisuuden näkyä. “Olen olemassa” pieni tyttö sisälläni kuiskaa nähdessään silmäsi. Puhu hänelle, vaikka vain tervehdyksen verran. “Oliko se minulle, tervehdyksesi” huokaa tyttö toiveikkaasti. Laske käsi olalle tai kädelle. Ja tyttö on hetken poissa liasta ja tuskasta.

– Nainen, tyttö ja yhdeksän muuta

Screen Shot 2015-03-05 at 23.45.05

Satakieli

Kaksi vuotta, neljä kuukautta ja seitsemäntoista päivää. Pitkät sammalenvihreät verhot jäykistelivät näkökenttäni edessä, vuodet näkyivät kankeassa kankaassa. Sitä oli paljon, ja se oli välttämätöntä. Minun on kestettävä vielä, vaikka ajatukset kantoivat jo kolmen kilometrin päähän, kaupungin nuorten valtaaman sorapohjaisen rannan laineille saakka, mutta en siltikään ollut valmis. Avasin hiljalleen tiukassa nyrkissä nihkennyttä kämmentäni ja puristin sen pian takaisin kiinni. Vapaus on ruma sana – vapaus on mustanpuhuva kanki jumissa.

Tuttu pölypilvi sumensi entuudestaan harmaata käytävää puulattian narskuessa askeleitteni alla. Kuvat seinillä muistuttivat ulkomaailmasta, Jim Carreyn poikamainen hymy sai minut aina hirnahtamaan huvittuneesti – Obama Barackin kohdalla tervehdin kunnioittaen nyökkäämällä kevyesti. Mutta parasta oli eteisen koira Collie, sen turkki oli ainaisessa kilpatanssissa tuulen kanssa. Sillä oli tehtävä, ja minä olin siitä kovin ylpeä.

Avasin makuuhuoneeni oven, kahvan tahmea pinta jätti joka kerta peukalontyveen tuoksun, jonka saatoin painaa poskelleni silmieni väsyessä pitkään päivään. Siinä oli aavistus jasmiinia, ehkä hieman keltaruusun terälehtien vivahdetta. Tuoksu sai minut tuntemaan hetkeksi uskomatonta onnellisuutta – samalla mieleni jakamaan syyllisyyttä ja piiskaamaan satakieleni laulusointuja. Odotin yhä. En ollut valmis. Tiedän että pystyn siihen vielä. Mutta minun oli oltava varma. Nukahdin ajatukseeni keskelle punkkeriani, sotalinnoitusta, jonka olin rakentanut vuosien varrella avatuista tölkeistäni. Se peitti jo länsipuolen seinän ikkunan, etelän suunnasta näkyvä vaaksan mittainen valonsäie kummitteli yhä öissäni.

Kolme vuotta, kymmenen kuukautta ja kaksi päivää. Sammalenvihreät kankeat verhoni ja tuttu varjo nyrkistä niiden pinnalla. Avasin hetkeksi läiskittynyttä kämmentäni, kynnet olivat taas painaneet ihon rikki kellanruskeista arvistani. Laitoin nyrkin takaisin kiinni. “Jim Carrey, olet sinäkin hilpeä veikko”, hymähdin ja nyökkäsin Obaman arvokkaalle katseelle. Collie keräsi sympatiani, ja minusta tuntui kuin sen katseessa olisi ollut tänään hitusen turkoosin väristä nestettä – olikohan Colliella sydänsuruja.

Avasin makuuhuoneen kahvan ja siirsin lattialle kaatunutta viiden tölkin tornia syrjään.” Kasaan sen huomenna”, ajattelin painaessani posken tyynyyn kämmeneni päälle. Hiljaisuus valtasi mieleni ja muistelin lapsuuden ystäväni Mikaelin onnistunutta maalia kaksintaistelussa keltaniityllä aseena kulahtanut jalkapallo. Nukahdin keskelle punkkeriani pimeään huoneeseen, jonka valoisuutta olisi voinut mitata vain äärimmäisen herkillä tunnistimilla.

Laajentuneet pupillit ja nyrkit ilman puristavaa tunnetta. Ruhoni makasi paikoillaan, selkä tiiviisti kiinni jousen kärjissä ja paksut pohkeet uponneina patjan rakoihin. Mutta pupillit. Ja keveys. Ja se hetki. Käänsin varovaisesti päätäni, etten vahingoittaisi niskani kipeitä hermoja. Olinko jo valmis. En muistanut mielikuvia, en tunnistanut taistelua. Olin saanut aseet maailmaani vastaan.

En olisi malttanut nukkua enää, mutta pidin pintani ja pysyin sängyssä kahdeksaan asti. Narinani sai luvan odottaa ja Collien tuuhea turkki olisi käytävällä aamullakin. Viimeinen käännös viisarin valkeassa kärjessä ja saatoin ruhjoa itseni pois linnoituksestani. En nostanut kumottuja tölkkejä. “Teen sen illalla”, ajattelin. Minulla olisi loppuelämä aikaa.

Minun oli saatava tämä ummehtunut haju vielä pois. Katselin ympärilleni etsien jotain, jolla peittää se, en halunnut liikaa pyyleviä katseita ympärilleni. Päädyin hieromaan katkennutta kaktusta kainaloon ja nivusiin, se oli ainoa kasvi, joka oli selvinnyt kanssani vuosien tiimellyksessä. Muistin, että minulla oli ollut joskus ruskea metallisolkinen vyö, etsin sitä 12 minuuttia olohuoneeni laatikostoista – jopa siitä, jota en ollut avannut kahteen vuoteen. Solki kimmelsi yhä, ja metallin kilinä korvissani sai minut hymähtämään kuin Jimille.

Hengitys syvään ja ryhdin oikominen, kaksi tarkistusta että kengät olivat oikeissa jaloissa. Näin sen olin aina kuvitellut, tosin uskoin aina, että päiväni olisi sateen tihkuinen – tänään kuitenkin paistoi. Ja minä avasin oven.

Punainen postilaatikkoni samassa kohdassa aitaa oli kuvitelmissani täyttynyt lehdistä, mutta pohja olikin ratkennut ja lehtikasan sijaan laatikossa oli vain mustan tussin tuherruksia ja yksi mainos kiinteistönvälittäjältä. Kiitin jätefirmani uskollisuutta, vaikken ollut vuosiin maksanut laskujani. Hyvät ihmiset.

Katukivetys muodosti tuttuja kuvioita, kuusikulmaisista lohkareista rakennettuja rivejä. Askeleeni oli vahva, vaikka raskas jo. Silmäni tarkkaavaiset huolimatta auringon pistävästä poltteen tunteesta. Vihreä talo, jossa ovessa sama kyltti kahden hattupäisen miehen veljeilyistä. Kadun toisen puolen keltainen rivitalo, jossa yhtä vaille sama määrä autoja parkkipaikalla, kuten aina. Jostain syystä keltainen talo näytti tänään kullanhohtoiselta.

Kadun päätteessä pieni kirjastotalo. Harmikseni se oli kesän ajaksi puomitettu ruskealla laudalla ja valtavalla avainlukolla. Olisin kovasti halunnut mennä sinne. Käännyin kuitenkin vastakkaiseen suuntaan kohteenani pieni kyläkioski ja sen kirjavat seinät. Muistelin niiden olevan enemmän oranssin kuin violetin sävyisiä, mutta mielikuvani oli hämärä.

Kadun kulmassa seisoi pikkutyttö, jonka siro käsi piteli tikkunektaria. Tiesin kioskin olevan jo lähellä. Käteni tirskahti verestä, joka tahri metallisen vyön solkeeni mustanpunaisen tummentuman. Vyö oli pitkä ja sen nahka jo kovin kulunut. Vanhat hampaanjäljet saivat koristeeksi kahdeksan pientä valkoista purkkatyynyä vyön kiristyessä vaaleiden haihtuvien ympärille. Tikkunektarin varsi katkesi ja loiskahti kulman lammikon kuraveteen. Takkini pieluksen täytti jasmiinin tuoksu, kun sulloin tytön haarojeni väliin pumppailevan kaktuksen hajuisen miehisyyteni rinnalle.

Satakieli lauloi elämäni säveliä.

Jätä kommentti