Fakta

Didit 2/2015

Palapeliminuus
Palapeliminuus

Palapeliminuus – Tietoa dissosiatiivisista persoonallisuuden osista (Didit 2/2015)

”Osat ajattelevat, tuntevat, havaitsevat ja käyttäytyvät ikään kuin kyseiset tapahtumat jatkuisivat edelleen tai uhkaisivat palata.”

Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivän minuus on kuin kokoamaton palapeli. Se koostuu toisistaan irrallaan olevista palasista, jotka kuitenkin kuuluvat yhteen.

Yhdysvaltalaisen diagnoosijärjestelmän, DSM­IV:n, dissosiatiivisen identiteettihäiriön kriteerit edellyttävät vähintään kahden erilaisen identiteetin tai persoonallisuuden tason olemassaoloa, vähintään kahden identiteetin tai persoonallisuuden tason vallanottoa henkilön käyttäytymisessä sekä muistamattomuutta. Dissosioiduilla osilla on kullakin suhteellisen kiinteä tapansa hahmottaa itseään ja ympäristöään ja suhtautua niihin.

Traumatisoitumiseen perehtyneet tutkijat käyttävät eri persoonallisuuden osista nimityksiä p​ersoonallisuuden näennäisen normaali osa j​a p​ersoonallisuuden emotionaalinen osa, ​ja nämä kaksi erillistä osien järjestelmää ovat jäykkärajaisia ja suljettuja toisiltaan.

Näennäisen normaalit osat pyrkivät tiiviisti elämään normaalia elämää, ja usein on siten, ettei juuri kukaan tiedä henkilön kärsivän vaikeasta menneisyydestä ja vakavista mielenterveyden ongelmista. Päivittäiseen elämään keskittyneet osat pyrkivät välttämään tilanteita ja kokemuksia, jotka voivat tuoda mieleen traumaattisia muistoja. Tämä välttely auttaa ihmistä selviytymään päivittäisestä elämästään.

Emotionaaliset osat ovat puolestaan juuttuneet trauma­aikaan, eli kokevat traumaattisen menneisyyden vieläkin nykyisyytenä. Näiden osien ajattelu ja havaitseminen ovat rajallisia, ja ne keskittyvät uhkia vastaan puolustautumiseen. Nämä osat ajattelevat, tuntevat, havaitsevat ja käyttäytyvät ikään kuin kyseiset tapahtumat jatkuisivat edelleen tai uhkaisivat palata.

MENNEISYYS VAIKUTTAA PERSOONALLISUUDEN JAKAANTUMISEN TASOON

Traumatisoitumisen kesto ja voimakkuus vaikuttaa siihen, kuinka pirstaleiseksi henkilön identiteetti muodostuu ja kehittyy. Primäärissä rakenteellisessa dissosiaatiossa persoona on jakaantunut yhteen näennäisen normaaliin ja yhteen emotionaaliseen persoonallisuuden osaan. Tällaisesta häiriön tasosta kärsivällä näennäisen normaali osa on enimmäkseen vallassa ja emotionaalisen persoonallisuuden osan vaikutusala on suhteellisen rajallinen. Esimerkkinä tällaisesta dissosiaatiosta on henkilö, joka kykenee elämään aikuisen elämää ja suoriutuu arjesta, mutta traumaa muistuttavat tekijät laukaisevat esiin lapsenomaisesti käyttäytyvän osan.

Sekundaarisessa rakenteellisessa dissosiaatiossa puolestaan emotionaalinen persoonallisuuden osa on jakaantunut useampaan toimintajärjestelmään, mutta näennäisen normaaleja persoonallisuuden osia on yksi. Esimerkkinä sekundaarisesta rakenteellisesta dissosiaatiosta kärsivästä henkilöstä on sellainen, joka on kokenut lapsuudessaan vakavaa sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Näennäisen normaali persoonallisuuden osa kykenee toimimaan muun muassa työtilanteissa varsin hyvin, kunhan suhteet toisiin ihmisiin eivät tunnu uhkaavilta. Jos joku tilanne tavalla tai toisella kuitenkin muistuttaa traumasta, henkilön yksi osa saattaa jähmettyä, toinen raivostua suunniltaan, kolmas hakeutua vaaratilanteisiin ja neljäs lähteä etsimään itselleen henkilöä, joka pitäisi hänestä huolta lapsenomaisella tavalla.

Vakavimmassa traumatisoitumisen muodossa, tertiäärisessä rakenteellisessa dissosiaatiossa s​ekä emotionaalinen että näennäisen normaali osa ovat jakaantuneet. Näennäisen normaaleja osia voivat olla vaikkapa erilaiset työidentiteetit eri työympäristöissä sekä lapsistaan huolehtivat äiti­ tai isäosat. Näillä eri persoonallisuuden osilla on runsaasti omia piirteitä, kuten nimi, ikä, sukupuoli ja omat mieltymykset.

ERILAISIA OSIA

Persoonallisuuden osilla on omat ainutlaatuiset tehtävänsä, jotka perustuvat niiden tehtävään personaallisuudenrakenteen puitteissa. Monet dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivät ihmiset näkevät mielessään sisäisen tilan tai maailman, jossa heidän persoonallisuuden osat asustavat tai he saattavat nähdä mielessään myös yksittäisen hahmon. Koska persoonallisuuden osat toimivat tarpeidensa edustajina, ne voivat saada lukemattoman määrän erilaisia muotoja -­ rajana ovat vain ihmisen kokemukset ja luovuus. Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivä saattaa esimerkiksi kuulla mielessään leijonan ärjymistä. Tämä on syntynyt siten, että vihan tunteiden ilmaisu on ollut henkilölle lapsuudessa kiellettyä, ja vihan kokemus ilmenee tällaisessa muodossa henkilön omassa mielessä.

On olemassa useita tyypillisiä trauma-­aikaan juuttuneita persoonallisuuden osia, ja nämä edustavat erilaisia yleisesti koettuja ristiriitoja ja kokemuksia, joita on vaikea yhdistää omaan kokemusmaailmaan. Tyypillisiä osia ovat esimerkiksi lapsiosat ​ja nuoret osat​. Useilla dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivällä henkilöllä on siis persoonallisuuden osia, jotka kokevat olevansa nuorempia kuin ihminen todellisuudessa on. Ne voivat kokea olevansa aina vauvaikäisestä murrosikäiseen. Nämä osat ovat juuttuneet eri kehitysvaiheisiin. Ne kantavat usein traumaattisia muistoja ja tuskallisia tunteita tai aistimuksia. On mahdollista, että joillakin on myös myönteisiä muistoja.

Kaltoinkohtelevat osat ​ovat osia, jotka kantavat vihan ja raivon tunteita, joita muut eivät voi hyväksyä tai pitävät pelottavina. Nämä osat voivat muistuttaa kaltoinkohtelijaa menneisyydestä, ja ne häpeävät, uhkailevat tai rankaisevat sisäisesti muita osia. Ne saattavat myös suunnata vihansa muihin ihmisiin. Näiden osien käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää, ja se on pelottavaa ja hävettävää, mutta on tärkeä muistaa, että myös näiden osien olemassaololle on hyvät syynsä: ne ovat alkujaan kehittyneet suojelemaan ihmistä ottamalla kantaakseen monia ahdistavia vihan, avuttomuuden, syyllisyyden ja häpeän kokemuksia.

Häpeä on yksi merkittävimmistä dissosiaatiota ylläpitävistä tunteista. Häpeää kantavat osat k​antavat kokemuksia, tunteita ja käyttäytymistapoja, jotka henkilö leimaa häpeällisiksi ja vastenmielisiksi.

Taistelevat osat o​vat vihaisia osia, jotka ovat juuttuneet puolustautumaan taistelemalla uhkaa vastaan. Näiden osien tarkoituksena on suojella yksilöä taistelemalla joko muita ihmisiä vastaan tai sisäisiä osia vastaan, jotka jollain tavalla saavat aikaan vaaran tunteet. Nämä osat uskovat usein olevansa vahvoja ja ne uskovat, ettei niitä ole satutettu. Ne näkevät itsensä usein kovaluontoisina lapsina tai nuorina tai vahvoina ja isoina miehinä.

Joillakin dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä ihmisillä on sisäisiä auttajia, ​eli osia, jotka huolehtivat muiden osien hyvinvoinnista. Joskus auttajat perustuvat menneisyydessä kohdattuun ystävälliseen ihmiseen tai fiktiiviseen kirjassa, televisiossa tai elokuvassa esiintyneeseen miellyttävään hahmoon. Näiden osien avulla traumatisoitunut lapsi pyrkii rauhoittamaan ja lohduttamaan itseään.

Vaihtelee, kuinka tietoisia dissosiatiiviset osat ovat toisistaan. Jotkut osat eivät ole lainkaan tietoisia toisistaan tai ovat tietoisia vain harvoista. Kuitenkin olivatpa osat kuinka tietoisia hyvänsä toisistaan, ne vaikuttavat toisiinsa. Jokainen osa voi tunkeutua tai vaikuttaa arkielämään keskittyvän osan kokemukseen ilman, että se ottaa koko toimintaa hallintaansa. Tällaista tapahtumaa kutsutaan p​assiiviseksi vaikuttamiseksi t​ai osittaiseksi tunkeutumiseksi. H​enkilö saattaa esimerkiksi kuulla mielessään pienen lapsen hätääntynyttä itkua, mutta jatkaa kuitenkin näennäisen normaalia aikuisen toimintaansa. Persoonallisuuden osan vaihtumisessa puolestaan yksi dissosiatiivinen osa ottaa ihmisen koko ulkoisen toiminnan hallintaansa. Osien tiuha vaihtuminen on usein merkki vakavasta stressitilasta tai sisäisestä ristiriidasta. Osittainen tunkeutuminen on täydellistä osan vaihdosta yleisempää, mutta dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä henkilöllä vaihtumista tapahtuu usein päivittäin.

INTEGRAATIOTYÖN KAUTTA YHDEKSI PERSOONAKSI

Se, kuinka paljon kukin osa on tietoinen toisista osista, siis vaihtelee ja vaikka osat olisivat tietoisia toistensa olemassaolosta, ne ovat usein eri mieltä asioista. Tärkeä päämäärä eheytymisprosessissa on aikaansaada sopimuksia eri osien välille. Työn tavoitteena ei ole taivuttaa muita osia tietyn osan tahtoon tai sivuuttaa niiden tarpeita. Tärkeintä on hyväksyä se, ettei mikään osa ole syntynyt tyhjästä, vaan jokaisella niistä on ollut oma tärkeä syynsä syntyä ja kehittyä.

Täynnä ristiriitoja ja konflikteja oleva elämä eri osien kanssa vie dissosiaatiohäiriöstä kärsivältä valtavan määrän energiaa. Myös tie eheytymiseen voi näyttää loputtoman pitkältä. Ei voidakaan odottaa, että pitkäaikaisen traumatisoitumisen vuoksi syntynyt pirstaleinen persoona eheytyisi hetkessä yhdeksi, vaan tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja hyväksyvää asennetta itseään kohtaan. Ehyt palapeli on kuitenkin mahdollista rakentaa oli paloja kuinka paljon tahansa.

– Päätoimittaja

Lähteet:

Boon, Suzette, Steele Kathy ja Van Der Hart, Onno: Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen – Taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille. 2011. Traumaterapiakeskus.

Van der Hart Onno, Nijenhuis, Ellert ja Steele, Kathy: Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. 2006. Traumaterapiakeskus.

IMG_3107


Asiantuntijan palsta – Alkoholismi sairautena (Didit 2/2015)

Asiantuntijan palstalla käsitellään traumatisoitumisen seurauksia alan ammattilaisten johdolla. Palstan kirjoittaja vaihtuu joka numerossa.

Tässä numerossa: Traumatisoituminen ja riippuvuudet tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Toimitus haastoi alan työntekijöitä avaamaan lukijoille riippuvuuksien eri muotoja. Tällä erää kynään tarttui Tiina, päihdetyöntekijä ja alkoholisti.

kuva-45 (1)

ALKOHOLISMI SAIRAUTENA

Alkoholismi, kuten kaikki kemiallisiin aineisiin liittyvät riippuvuudet, luokitellaan krooniseksi aivosairaudeksi. Jo vuonna 1956 Amerikan lääkäriliitto määritteli alkoholismin alkuperäiseksi, krooniseksi ja parantumattomaksi sairaudeksi, jolle luonteenomaista on kontrollikyvyn menetys. Sairaus etenee sairauden ehdoilla, ei sairastuneen. Etenemisen kontrollointi on lähes mahdotonta, mutta sen kehityskulku tunnetaan. Sairautena alkoholismi on tasa-arvoinen, ja tämä iskee niin herraan kuin narriinkin. Sosiaalinen asema, koulutus, kasvatus tai edes tietämys ei suojele alkoholismilta. Vuonna 2013 suurin yksittäinen potilasryhmä Avominnen hoidoissa oli lääkärit. Alkoholismi on voimakkaasti perinnöllinen sairaus, ei sosiaalinen. I​t​se olen syntynyt alkoholistiperheeseen. Isäni on alkoholisti, samoin hänen isänsä. Äitinsä eikä myöskään mummonsa sylkenyt pulloon. Äidinisä joi itsensä hengiltä ollessani vauva.

 

Mitä pidemmälle geenitutkimus on edennyt, sitä enemmän alkoholismiin johtavia perintötekijöitä on pystytty todentamaan. Gabra 2 -geenin mutaation johdosta alkoholin vaikutus aivoissa on voimakkaampaa, ja tämän vuoksi tunneperäinen koukkuun jääminen syntyy nopeasti. Kasvaessani alkoholistiperheessä päätin, ettei minusta koskaan tule samanlaista kuin isästä, mutta kun sain ensimmäisen humalakokemukseni 15-vuotiaana, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja ymmärsin heti, miksi isä juo. Viina vapautti ja teki minusta avoimen, sosiaalisen, rohkean, kaiken sen mitä en selvin päin uskaltanut olla. Himo päihteelle oli valtava, ja sitä piti saada mahdollisimman säännöllisesti ja enenevässä määrin.
Geenissä ADH4 oleva poikkeama aiheuttaa normaalia paremman alkoholin sietokyvyn. Tämä mahdollistaa suuremmat annokset päihteitä kontrollia menettämättä. Olen fyysisesti pienikokoinen nainen ja kärsinyt alipainosta koko ikäni. Silti kykenin juomaan itseäni huomattavasti isompia miehiä pöydän alle helposti. Harrastin nuorempana juomakilpailuja, koska niin sain ilmaiset humalat.
Sairauden oireet ovat kokonaisvaltaisia ja koskevat kaikkia ihmisen elämän osa-alueita. Fyysisiä​ o​ireita ovat esimerkiksi venähdykset, murtumat, vatsavaivat, diabetes, tulehdukset, myrkytykset, maksa- ja haimasairaudet, hormonaaliset muutokset, elimistön puutostilat, neurologiset vammat sekä iho-oireet. Olen katkaissut kylkiluuni humalassa, kaatunut pöydän reunaan niin, että takaraivo aukeni, toinen munuaisallas tulehtui ryyppyputken seurauksena ja minulla on atooppinen iho…vain muutama esimerkki.

 

Psyykkisinä oireina tärkeimpänä on himo tai tarve päihteelle ja siihen liittyvä oman tilan kieltäminen. Jokaiselle alkoholistille tuttuja ovat myös masennus, paniikkihäiriö, unettomuus, pelkotilat, ahdistus ja persoonallisuuden muutokset. Kaikki nämä psyykkiset oireet allekirjoitan kohdalleni. Päihteen himo ja siihen kuuluva kieltäminen oli kohdallani mielisairauden luokkaa. Juomisen seuraukset olivat karmeat, mutta selittelin tarpeen vaatiessa mustankin valkoiseksi. Paniikkihäiriö, ahdistus ja masennus olivat elämässä läsnä koko ajan, ja juomisen edetessä järjettömät pelkotilat ja unettomuus olivat ajaa hulluuden partaalle. Viimeisen puolen vuoden aikana mukaan tulivat myös aistiharhat, eli olin deliriumin partaalla.
Sosiaalisia oireita on muun muassa sosiaalisen verkoston muokkaantuminen päihteiden käytölle sopivaksi, epänormaalit ihmissuhteet läheisiin, mahdollistajan etsiminen itsensä ulkopuolelta sekä ongelmat työpaikalla sairaudesta johtuvien poissaolojen takia, avioeroja ja taloudellisia vaikeuksia. Hollywood on menettänyt minussa loistavan näyttelijän. Sosiaalinen ympäristöni muuttui sitä mukaa, kun sairauteni eteni, mutta pystyin pitämään läheisimmät ystävät onnellisen tietämättöminä juomiseni todellisuudesta, sillä enhän minä heidän kanssaan ryypännyt, sitä varten oli omat porukkansa. Ihmissuhteet läheisiin oli lähinnä manipulointia, keinottelua ja valehtelua.
Henkiset oireet ovat mielestäni kaikkein raadollisimmat ja tuhoavimmat. Eletään pullon tai päihteen kautta ja sen vieminä vastoin omaatuntoa. Oma arvomaailma romuttuu, ja siitä seuraa moraalinen rappio. Menetetään kosketus omaan itseen ja ollaan itse itseltämme kokonaisvaltaisesti hukassa. Sielu on myyty päihteelle, ja hirvittävät itsesyytökset ottavat vallan. Tärkeimpiä asioita minulle ovat lapseni, kyky elättää itse itseni ja oma hyvinvointi ja terveys. Kun olin vielä juova alkoholisti, viina meni kaikkien minulle tärkeiden asioiden edelle. Tein koko ajan asioita, joita en koskaan olisi selvin päin tehnyt ja elin täysin vastoin omaa itseäni ja sitä, minkä oikeaksi tiesin ja tunsin. Pullo meni puolison, lasten ja kaiken muunkin edelle. Tuhosin omaa terveyttänikin mutta sekään ei hidastanut tahtia. Henkiset krapulat, morkkikset, olivat usein paljon kamalammat kuin fyysiset. Itseinho ja pettymys valtavaa. Työelämässä en ollut enää loppuajasta mukana ollenkaan.
Tunne-elämän oireina on kemiallisuus ja kemiallisuuden puolustaminen. Alkoholistin tunne-elämä on kaaoksessa. Ulospäin näyttäytyy vastuuton helppoheikki, joka ei kanna vastuutaan sanoistaan eikä teoistaan, mutta sisällä jyllää pelko, viha, pettymys, kelpaamattomuus, mustasukkaisuus, syyllisyys ja häpeä. Tähän sairauteen liittyvän kieltämisen tilan takia alkoholisti ei ymmärrä kaiken tämän johtuvan hänen juomisestaan, vaan suojelee juomistaan kaikin keinoin. Omassa illuusiokuplassaan alkoholisti ajattelee kaikkien elämän ongelmien johtuvan aina jostain muusta kuin hänen juomisestaan. Päihteet ovat elämässä vähintään yhtä tärkeitä kuin uni ja ravinto, joskus jopa tärkeämpiä. Syy juomiseeni tai elämäni ongelmiin löytyi aina itseni ulkopuolelta. Useimmiten syyllinen kaikkeen oli silloinen puoliso tai tarpeen vaatiessa kuka tahansa muukin kelpasi syntipukiksi, jopa omat lapset. Juomisen lopettaminen ei koskaan käynyt mielessäkään enkä voinut kuvitellakaan elämää ilman alkoholia. Tunne-elämäni oli loppuvaiheessa juomistani niin sekaisin, että minulle tuttuja ja turvallisia tunteita olivat vain viha, pelko ja pakokauhu. Niiden kanssa elin päivittäin. Muita tunteita en enää tunnistanut.

 
Maailman terveysjärjestön, WHO:n julkaisemaa ICD-10-järjestelmää käytetään maailmanlaajuisesti. Näitä järjestelmän määrityksiä voidaan käyttää eri päihteitä käyttäviin potilaisiin. Riippuvuusoireyhtymän kriteerit ICD-10 mukaan ovat:
1. Voimakas himo/ pakonomainen halu käyttää päihteitä
2. Kyky hallita päihteen käytön aloittamista, määrää tai lopettamista on heikentynyt
3. Esiintyy vieroitusoireita päihteen käytön päättyessä tai vähentyessä. Ne voivat ilmetä: a) käytetylle päihteelle tyypillisenä vieroitusoireyhtymänä tai b) alkuperäisen tai muun samankaltaisesti vaikuttavan päihteen käyttönä vieroitusoireiden lievittämiseksi
4. Sietokyky kasvaa. Tämä voi ilmetä siten, että a) käytettyä annosta suurennetaan päihtymyksen tai entisen vaikutuksen saavuttamiseksi tai b) entinen annos tuottaa selvästi heikomman vaikutuksen käytön jatkuessa
5. Käyttö muodostuu elämän keskeiseksi asiaksi. Tämä voi ilmetä a) muista merkittävistä kiinnostuksen kohteista tai tyydytyksen lähteistä luopumisena joko osittain tai kokonaan sekä siten, että b) tuntuva osa ajasta kuluu päihteen hankkimiseen, käyttöön ja sen vaikutuksista toipumiseen
6. Käyttö jatkuu huolimatta sen aiheuttamista kiistattomista haitoista, joista käyttäjä on tietoinen tai joista hänen voidaan olettaa olevan tietoinen
Kolmen tai useamman kriteereistä on esiinnyttävä yhtäaikaisesti kuukauden ajan viimeisimpien 12 kuukauden aikana tai toistuvasti, mikäli jaksot ovat kuukautta lyhyempiä. Joka ikinen kriteeri kohdallani täyttyy ja tunnistan niistä itseni. Minulla on alkoholismi-niminen sairaus joka on aiheuttanut itselleni, lapsilleni sekä muille läheisilleni hirvittävän määrän tuskaa ja menetettyjä vuosia. Minut pelasti reilut kymmenen vuotta sitten Minnesota-filosofiaa käyttävä ammatillista apua antava päihdehoito. Sain tiedon ja ymmärryksen sairaudestani ja kaltaisteni ihmisten sekä ammattilaisten avun ja tuen. Sain käydä todella pohjalla ja siellä ollessani sain työkalut päästä sieltä pois ja elää oikeaa elämää, rehellistä, avointa, itseni näköistä elämää. Toipumisen myötä olen tullut sinuiksi sairauteni ja raittiuden tarpeeni kanssa. Ammatikseni olen tehnyt päihdetyötä kohta seitsemän vuotta ja ollut jonkin verran julkisuudessa puhumassa ennen kaikkea naisten alkoholismista. En häpeä enää sairauttani, vaan se on niin luonnollinen osa minua, että unohdan välillä, etteivät kaikki ihmiset tiedä historiaani. Tämä tuli ilmi viimeksi joulun jälkeen, kun eräs uusi ystäväni, jonka kanssa olemme tutustuneet uuden harrastukseni myötä, tuli käymään kylässä. Keskustelimme kahvikupin äärellä ja hänen ilmeensä muuttuivat aina vain hämmentyneemmiksi ja hämmentyneemmiksi. Keskustelumme sivusi persoonallisuuden muutoksia ja päihdesairauksia. Lopulta hän uskaltautui kysymään kuinka minä voin tietää aiheesta noin paljon ja osaan peilata hänen tuntemuksiaan. Silloin vasta tajusin, ettei tuo uusi ystäväni tiennyt sairaudestani ja miten olisikaan tiennyt, kun emme siitä aiemmin olleet keskustelleet? Minä olin vain olettanut hänen tietävän, mutta eihän se päälle päin välttämättä näy. Suurin osa juovia alkoholisteja on ihan tavallisia perheenisiä ja -äitejä, työssä käyviä ihmisiä jotka ovat matkalla kohti ennenaikaista hautaa, elleivät saa oikeanlaista hoitoa sairaudelleen ennen sitä. Minä sain ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

 

Tiina, alkoholisti

IMG_3284


 

 

Didit 1/2015

Rikottu mieli
Rikottu mieli

Rikottu mieli – tietoa dissosiaatiohäiriöistä (Didit 1/2015)

”Ihmismieli kehittyy ja joustaa, mutta sen sietokyvyllä on myös rajansa. Kun lapsi joutuu kokemaan liian paljon liian varhain, saattaa syntyä sirpaleinen minuus, dissosiaatiohäiriö”

Kun lapsi kasvaa turvallisessa ja vakaassa ympäristössä ja saa tukea kehityksen eri vaiheissa, syntyy eheä persoonallisuus, joka toimii yhtenäisellä tavalla. Tällaisen ihmisen on mahdollista kertoa kokonaisuuden muodostava elämäntarina ja kyetä erottamaan menneisyys nykyisyydestä. On olemassa yksi minä, jolle asiat ovat tapahtuneet ja tapahtuvat. Tällaisessa optimaalisessa tilanteessa puhutaan persoonallisuuden integraatiosta.

Integraation vastakohta on dissosiaatio, joka häiritsee stabiilin minäkokemuksen muodostumista. Kun pieni lapsi kokee toistuvasti yli sietokyvyn meneviä asioita, ei synny eheää minäkokemusta, jolla olisi yhtenäinen elämänkerrallinen tarina, vaan elämäntapahtumat jakaantuvat persoonallisuuden eri osille. Usein käy niin, että yksi osa jatkaa elämää näennäisen normaalisti eteenpäin, kun puolestaan osa minuudesta jää kantamaan traumaattisia asioita ja asiat ikään kuin tapahtuisivat yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka häiriintyneessä olosuhteissa kasvanut lapsi olisi ulkoisesti jo aikuinen ihminen eikä varsinaista vaaraa enää ole. Dissosiaatio onkin suojamekanismi, joka mahdollistaa elämän jatkuvan henkeäkin uhkaavista tilanteista huolimatta. Tällä eloonjäämisstrategialla, dissosiaatiohäiriöllä, on kuitenkin kova hintansa, kun eri elämänvaiheiden minuudet elävät omaa elämäänsä ja ottavat vallan kukin omista syistään yllättävissäkin tilanteissa.

PERSOONALLISUUDEN DISSOSIATIIVISET OSAT

Dissosiaatio on keino selvitä ylivoimaisista kokemuksista, ja suuri osa ihmisistä kokee erilaisia dissosiatiivisia oireita joskus elämässään: mielelle tuo suojaa, kun etäännyttää itsensä kipeistä tapahtumista. Varsinainen häiriö se on silloin, kun dissosiaatio on osa jokapäiväistä elämää eikä vain suoja yksittäisissä elämänvaiheissa ja -kokemuksissa.

Dissosiaatiohäiriöissä yksilön minuus koostuu erilaisista, toisistaan poikkeavista minäkokemuksista ja reagointimalleista, ja näitä kutsutaan persoonallisuuden dissosiatiivisiksi osiksi. Näiltä osilta puuttuvat sidokset ja yhteydet toisiinsa nähden. Dissosiaatiohäiriöinen ihminen saattaa sanoa, ettei minulle ole tapahtunut menneisyydessä mitään pahaa, vaan kaikki oli hyvin. Toisaalta sama henkilö saattaa kokea nykyisyyden ja aikuisen elämänsä valheeksi tai näytelmäksi ja elävänsä yhä menneisyydessä kauhujen keskellä. Osat saattavat ottaa vallan täysin yllättäen yksilön toiminnassa, ja niiden toimintamallit ja -kyvyt voivat olla hyvin erilaisia keskenään toisten ollessa äärimmäisen rajallisia, kun puolestaan toiset ovat erittäin kehittyneitä ja hallitsevat monimutkaisia ja vaikeita asioita. Ulkopuolisen silmin osien vaihdokset saattavat olla kovin hämmentäviä eikä usein ymmärretä, mistä on kyse.

Useimmiten ei kuitenkaan ole niin, että dissosiaatiohäiriöisen elämässä yksi osa on kulloinkin vallassa, vaan osat saattavat toimia kussakin tilanteessa yhtä aikaa. Tämä yhtäaikaisuus ilmenee esimerkiksi ristiriitaisina ajatuksina ja päässä kuuluvina ääninä ja kommentteina. Jos henkilö itsekään ei tiedä, mistä on kyse, hän usein tuntee häpeää kertoa mielensä sisällöstä ja pelkää tulevansa leimatuksi hulluksi.

DISSOSIAATIOHÄIRIÖN ERI MUODOT

Traumaperäiset häiriöt ovat jaettavissa erilaisiin diagnooseihin potilaan patologian mukaisesti. Näistä tavallisin on traumaperäinen stressihäiriö, ja se voi ilmaantua missä iässä tahansa traumaattisen tapahtuman jälkeen. Toisessa ääripäässä on puolestaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka on laaja-alainen kehityksellinen ratkaisu lapsuuden traumoihin.

Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä henkilöllä on vähintään kaksi erilaista identiteettiä tai persoonallisuuden tasoa. Kullakin näistä on suhteellisen kiinteä tapansa hahmottaa itseään ja ympäristöään ja suhtautua niihin. Tyypillistä on, että DID-potilaalla on erittäin kehittyneitä ja pärjääviä osia ja tämän vastakohtana hyvin rajallisia osia, jotka käyttäytyvät pienen lapsen, jopa vauvan tavoin. Osat saattavat vaihtua yhtäkkiä, ja tämä ilmenee muun muassa puhetavan ja käsialan muutoksina. Häiriöön kuuluu myös kiinteästi laajaa muistamattomuutta ollakseen tavallista unohtelua.

Laajoja muistiongelmia aiheuttaa myös dissosiatiivinen muistinmenetys, joka on erillinen diagnoosinsa verrattuna dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Keskeistä tässä häiriössä on, että henkilöllä on yksi tai useampi jakso, jonka aikana hän ei kykene palauttamaan mieleensä hänelle tärkeää, useimmiten luonteeltaan traumaattista tietoa.

Epävarmuus omasta identiteetistä tai kokonaan uuden identiteetin kokeminen sekä odottamaton matkustaminen pois tutusta ympäristöstä kuuluvat dissosiatiiviseen pakkovaellukseen. Tilan loppuessa äkillisesti, potilas voi muistaa aiemmat elämänvaiheensa, mutta ei elämäänsä vaellusvaiheen aikana. Joskus muistin palautuminen voi tapahtua vasta useiden vuosien kuluttua.

Dissosiaatiohäiriöihin kuuluvaan depersonalisaatiohäiriöön kuuluvat toistuvat kokemukset olemisesta omien henkisten toimintojensa tai oman ruumiinsa ulkopuolella ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. On tavallista, että depersonalisaatiosta kärsivät kuvaavat elävänsä kuin unessa. Pelottavan tuntuisesta kokemuksesta huolimatta todellisuudentaju säilyy kokemuksen aikana.

Sellaisia dissosiatiivisia häiriöitä, joissa hallitsevana piirteenä on jokin dissosiatiivinen oire tai oireita, mutta jotka eivät kuitenkaan täytä minkään spesifisen dissosiaatiohäiriön kriteeriä, sanotaan tarkemmin määrittelemättömäksi dissosiaatiohäiriöksi. Tähän viimeisimpään ryhmään kuuluvat useimmat dissosiaatiohäiriön vuoksi hoitoon hakeutuvista henkilöistä.

KUINKA TOIPUA

Tapahtuneita kauhuja ei saa tekemättömiksi, mutta dissosiaatiohäiriöisen on mahdollista voida paremmin ja saada elämä haltuunsa. On harvinaista, että potilas hakeutuu alun perin hoitoon tietäen kärsivänsä dissosiaatiohäiriöstä, vaan sen sijaan hän hakee apua muun muassa masennukseen ja ahdistukseen. Tärkeintä on, että ammattilainen tunnistaa, mistä on kyse, mutta usein siihen kuluu vuosia ja potilas on saatettu diagnosoida väärin skitsofreenikosta epävakaaseen personaan.

Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa terapiamuotoa dissosiaatiohäiriön hoitoon, ja olennaisempaa on luottamus hoitosuhteessa. Tärkeää terapiatyössä on, että aluksi vakautetaan tilanne sellaiseksi, että potilas erottaa nykyisyyden menneisyydestä ja näin kykenee olemaan läsnä tässä hetkessä. Vasta sitten, kun vakautus on varmalla pohjalla, on turvallista alkaa käsitellä menneisyyden traumoja rauhallisessa tahdissa ilman, että ne lamaannuttavat potilaan. Hoito kestää useita vuosia.

Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa mitään täsmälääkettä, mutta erilaisia oireita, kuten ahdistusta voidaan lievittää lääkehoidolla. Potilaan hoito voi vaatia myös moniammatillista yhteistyötä ja myös vertaistuella on tärkeä osansa. Matka dissosiaatiosta integraatioon on pitkä, mutta ei mahdoton.

– Päätoimittaja

Lähteet:

Boon, Suzette, Steele Kathy ja Van Der Hart, Onno: Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen – Taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille. 2011. Traumaterapiakeskus.

Lauerma, Hannu: Psykiatria (toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen). Dissosiaatiohäiriöt. 301 – 311. 2011. Duodecim.

IMG_3107

 


Asiantuntijan palsta – Ruoka-aineriippuvuus (Didit 1/2015)

Asiantuntijan palstalla käsitellään traumatisoitumisen seurauksia alan ammattilaisten johdolla. Palstan kirjoittaja vaihtuu joka numerossa.

Tässä numerossa: Traumatisoituminen ja riippuvuudet tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Toimitus haastoi Avominnen työntekijöitä avaamaan lukijoille riippuvuuksien eri muotoja. Ensimmäisenä kynään tarttui Marja Kanu, Avominnen päihdeklinikan Helsingin toimipisteen vetäjä ja 12-askeleen ohjaaja.

IMG_0774

RUOKA-AINERIIPPUVUUS

Salakavalasti pikkuhiljaa kehittyvä ongelma

Kuulostaako tutulta? Suklaalevy päivässä, jäätelörasia tyhjenee illassa, lasten karkkipäivän karkit on syöty moneen otteeseen, sipsejä ei voi vastustaa. Herkkuja syödään muulta perheeltä salaa. Karkkilakot eivät onnistu ja jos onnistuvatkin, niin lakon jälkeen syödäänkin kaksin käsin. Arkea hallitsevat erilaiset kuurit, rajoitteet, dieetit, kova kuntoilu ja kaikenlainen itsensä kurittaminen. Väsyttää, masentaa, turvottaa, paikkoja särkee ja mielialat vaihtelevat. Päivittäiset itsesyytökset nakertavat elämäniloa ja -laatua. Miksi minä en pysty kohtuudella syömään näitä tiettyjä ruokia? Heikkoa itsekuria? Tahdonvoiman puutetta?

Riippuvuussairauden ymmärtäminen. DSM-5:n mukaan riippuvuussairauteen kuuluvat fyysinen himo, kontrollin menetys, toleranssin kehittyminen, vierotusoireet ja riippuvuus. Kuten alkoholismissa ja muissa huume- ja päihdeiippuvuuksissa, ruoka-aineriippuvuudessakin ominaista on kieltäminen. Ruoka-aine ei ainoastaan vääristä nälän tunnetta, vaan se myös vääristää niiden aivojen osien toimintaa, jotka käsittelevät mielihyvää, hyvinvointia, muistia ja kontrollia. Jokaisella näistä alueista ruoka-aineriippuvainen, jonka sairaus kehittyy kriittiselle tasolle, ei pysty erottamaan totuutta väärästä. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että on voimaton ruoka-aineen suhteen ja myöntää, että se joskus, ei aina, aikaansaa merkittävää hallinnankyvyn menetystä.

Ruoka-aineriippuvuudesta on kysymys silloin, kun ihminen menettää biologisista syistä kontrollikyvyn tiettyihin ruoka-aineisiin nähden, esim. sokeriin, rasvaan, suolaan. Yleisimmin riippuvuuden kohde on makea. Nykytietämyksen mukaan meillä kaikilla on eriasteinen herkkyys riippuvuuksiin ja ajan kuluessa joillekin meistä kehittyy aivoissa voimakas tarve syödä näitä ruoka-aineita. Näiden ruoka-aineiden lisääntynyt syöminen alkaa aiheuttaa kokonaisvaltaisia negatiivisia seurauksia ja alkaa näkyä itselleen haitallisena ajatteluna sekä itsensä vastaisena käyttäytymisenä. Negatiivisista seurauksista huolimatta näiden ruokien syöminen jatkuu kerta toisensa jälkeen.

Avominnen ruoka-aineriippuvuushoidossa ei ole kysymys uudesta dieetistä tai laihdutusohjelmasta. Ruoka-aineriippuvuus on vakava ja monimutkainen aivosairaus. Ensimmäinen tehtävä on jättää kokonaan pois addiktoivat ruoka-aineet ja vertaistuen avulla käsitellä vääristynyt, addiktoitunut ajattelutapa. Ruoka-aineriippuvuuteen suuntautunut 12 askeleen ohjelma on yksi helpommin saatavilla oleva tuen muoto, vaikkakaan ei ainoa. Puoli vuotta kestävän hoito-ohjelman aikana vieroittumisen lisäksi laaditaan yksilölliset ruokasuunnitelmat. Opetellaan syömään hyvin ja nimenomaan oikeaa ruokaa. Tärkeä osa hoito-ohjelmaa on vertaistuki.

Omakohtainen toipumiskokemus. Itselleni sokeririippuvuus hiipi pikkuhiljaa vuosia sitten, kun olin toipumassa alkoholiriippuvuudesta. Suklaasta ja jäätelöstä tuli minulle uusi huume, ja tämä kamppailu kesti monta vuotta. Ongelmana ei ollut ainoastaan päivittäinen makean syönti vaan se, että makean syöminen ja kontrollointi alkoivat hallita elämääni ja vaikuttaa käyttäytymiseeni. Söin salaa, piilottelin suklaitani ja valehtelin muille syömisestäni, varsinkin määristä. Huonon omantunnon siivittämänä liikuin paljon ja kuritin itseäni erilaisilla kuureilla. Yritin vaientaa sisäistä ääntäni, joka yritti kertoa minulle, että tässä on jostain muusta kysymys kuin pelkästä luonteen heikkoudesta. Käänne tapahtui kun hyvä ystäväni Norjassa hakeutui hoitoon sokeririippuvuutensa takia. Seurasin hänen esimerkkiään ja aloin ottaa tosissaan selvää ruoka-aineriippuvuudesta sekä hoidoista.
Ja tosiaankin, kuten myös vertaistukiryhmiä, on olemassa jo hoitoja Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa. Myös tutkimuksia aiheesta löytyy koko ajan lisää (ks. FAI-Food Addiction Instituten sivut, sieltä löytyy linkkejä kansainvälisiin tutkimuksiin aiheesta.) Helpotus oli suuri ja pikkuhiljaa aloin päästä irti koukuttavista ruoka-aineista. Täysin sokeritonta elämäni on ollut nyt viimeiset puolitoista vuotta. Samoihin aikoihin aloitin myös ravintovalmentajan opinnot. En olisi muutama vuosi sitten uskonut, että ilman makeita herkkuja voisi elää, mutta nyt en niitä edes kaipaa.

Marja Kanu, Avominnen päihdeklinikan Helsingin toimipisteen vetäjä ja 12 askeleen ohjaaja.

Lisää tietoa Avominnen ruoka-aineriippuvuushoidosta ja –ryhmistä löytyy nettisivuiltamme www.avominne.fi

IMG_3284

 

 

Jätä kommentti