Ajankohtaista

Didit 2/2015

IMG_3984 (2)

KALENTERI (Didit 2/2015)

KESÄKUU 2015

4.6. Millainen sairaus alkoholismi on?
kello 18
Luennoitsija: Anu Pörhö
Avominne päihdeklinikka, Rintintie 20, Oulu

14.6. Kummacon
kello 10-20
Kirjallisuus- ja populaari- kulttuuritapahtuma. Pääsymaksuton, ikärajaton ja päihteetön luento- sekä työpajamuotoinen yhden päivän kokoontuminen. Edustettuna ovat muun muassa länsimainen sekä japanilainen sarjakuva, science fiction, pelit sekä cosplay.
Valve, Hallituskatu 7

16.6. Kesäiset piknikjamit Ainolan puistossa
Kello 12-14:30
Jamittelumusiikkia, piknikpurtavaa ja rentoa yhdessäoloa! Nyyttäriperiaate. Hyvän mielen talo tarjoaa mehut sekä pientä purtavaa. Lähtö Hyvän mielen talolta klo 11:45. Voit myös tulla suoraan Taidemuseon takana olevalle nurmikentälle.

HEINÄKUU 2015

1.7. Kesäkahvilla koirakaverit
kello 9-10
Tule juttelemaan koirien merkityksestä mielen hyvinvointiin. Paikalla karvaturrit Taika-neiti ja Pipo-herra. Maksuton kahvi ja tee.
Hyvän mielen talo, Puusepänkatu 4 (olohuone Helmi)

ELOKUU 2015

27.8. Info omille jaloille- toiminnasta
kello 12-13
Omille jaloille -toiminta auttaa ja antaa tukea talous- ja velka- ongelmissa. Tule kuulemaan perustietoa velkatilanteen selvittelystä ja muusta Omille jaloille –toiminnasta.
Hyvän mielen talo, Puusepänkatu 4 (olohuone Helmi)


 

ELOKUVIA KESÄKSI!

INSIDE OUT – MIELEN SOPUKOISSA

Inside Out – mielen sopukoissa saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa kesäkuun 19.päivä. Pixarin tuottama 3D-tietokone- animaatioelokuva kertoo viidestä tunteesta (Ilo, Kiukku, Inho, Pelko ja Suru), jotka ovat 11-vuotiaan tytön pään sisässä ja yrittävät ohjata tyttöä elämässään.

PRINSESSA

Prinsessa-elokuva pohjautuu todelliseen henkilöön. Sijaiskodista toiseen riepoteltu kabareetanssija Anna Lappalainen päätyy mielisairaalahoitoon, ja pian henkilökunnalle ja muille potilaille selviää että Lappalainen kärsii voimakkaasta harhasta. Hän kertoo olevansa Prinsessa, kuninkaallinen Buckinghamin palatsista. Elokuvaa vuokraavat muun muassa Makuuni-liikkeet.

Building bridges
Building bridges

Kolumni – Unettomuuden kierteessä (Didit 2/2015)

IMG_4099

Jotta arki sujuu, on elämän perusasioiden oltava kutakuinkin tasapainossa. Toisaalta kun elämä kulkee eteenpäin ilman suuria katastrofeja, perusasiat rullaavat: ruoka maistuu eikä unettomuus vaivaa. Oma elämäni on alusta alkaen ollut kriisiä kriisin perään, ja tämän vuoksi jaksamisen peruspilarit horjuneet. Infernaalisen unettomuuden muistan alkaneen piinata minua jo alle kouluikäisenä. Kun puolestaan uni ei tule, väsymyksestä sohjoinen pää ei selviä arjesta.

Olen kärsinyt unettomuuden kaikista variaatioista. Tiedän, miltä tuntuu, kun uni ei tule ja pyörii tuskasta hikiset lakanat sängyssä ruttuun. Tiedän myös, miltä tuntuu herätä vähän väliä ja toivoa, että olisi kulunut tunteja, mutta kello paljastaa, että edellisen kerran katsoin kelloa puoli tuntia sitten. Sama tapahtuu jälleen puolen tunnin päästä. Entä kuinka lukuisia kertoja olen nähnyt aamuöisen maailman, kun uni ei taaskaan riittänyt aamuun asti. Ihanista unista, joista ei haluaisi herätä, en puolestaan tiedä mitään, vaan uneni ovat täynnä raakoja julmuuksia. Viime yönä jälleen kerran heräsin tukahduttavaan itkuuni.

Kun uni ei tule, eivät asiat suju. Väsymys kirvelee silmiä ja tekee kehosta raskaan, arjesta nihkeän. Usein kuulen huolettomalla äänellä heitetyn neuvon ottaa pienet unet. Mutta kun se ei mene niin. Mitä väsyneempi olen, sitä huonommin nukun. Olisi pakko nukkua, mutta uni ei pakottamalla tule, vaan päinvastoin pakko tekee nukkumisesta ylitsepääsemättömän vaikeaa. Monen on vaikea käsittää, että jos olen nukkunut yön hyvin, silloin saatan päivällä ottaa pienet tirsat. Siksi näin, sillä tällöin uni ei ole suoritus.

Minua neuvotaan myös, että menisin myöhemmin nukkumaan, niin nukkuisin aamulla pidempään. Ei. Se ei mene myöskään näin. Jos menen myöhään nukkumaan, herään entistäkin aiemmin, sillä olisi pakko nukkua pitkään, jotta selviäisi seuraavasta päivästä. Sen sijaan kun menen ajoissa sänkyyn, aamullakin uni voi riittää hieman pidempään. En ole muuten eläissäni nukkunut puoli kymmentä pidempään. En edes aikaerosta Yhdysvalloista palatessani ja aikaerosta kärsiessäni.

Entäpä ne lukuisat hyvää tarkoittavat luomuvinkit unta varten, joita saan. Juo kamomillateetä! Käy kävelyllä! Tuuleta huone! Kun kuulen näitä, tekisi mieli karjua. Eivät auta kamomillatee tai tuuletettu huone, kun tujuimmatkaan nukahtamislääkkeet eivät saa minua pois päältä! Ettekö tajua, että liikun monen ihmisen edestä! Kuinka monta kertaa olen myös kuullut, että lue jotain tylsää kirjaa. Tässäkin minulla toimii juuri nurinkurinen temppu: kun luen mukaansatempaavaa kirjaa, joka vie ajatukset pois omasta ahdistuneesta mielestä, uni hiipii väkisin silmiin ja on pakko sulkea kirja tai se tipahtaa käsistä. Toisaalta liian tuskaisessa mielentilassa ei voi keskittyä lukemaan yhtään mitään, vaan lukeminen vaatii riittävän tasaista mieltä.

Viime viikot olen nukkunut hieman paremmin kuin pitkiin aikoihin. En kylläkään ilman lääkkeitä ja on huolehdittava tarkkaan, että pääsen oikeaan aikaan sänkyyn eikä illalla ole mitään mieltä kiihdyttävää ja kuormittavaa. Tiedän aivan liian hyvin, että unettomuus voi iskeä uudestaan milloin tahansa. Sitä pelkään, mutta minulla on myös toive nukkumiseen liittyen: tulisipa aika, että voisin hyvillä mielin viettää iltaa ystävien kanssa ja pitkään venähtäneen illan jälkeen nukkua kymmeneen asti aamulla.

– Aikuinen lapsi

Uni


Sarja-arvostelu: Orange is the new black (Didit 2/2015)

IMG_2959

 

”Röykkiö naisia vankilassa. Vahvoja, itsepäisiä, heikkoja ja rikottuja tuomiotaan istuvia persoonia, joiden elämät yhtä aikaa poikkeavat suuresti omastamme, mutta samalla näyttävät rajujakin yhtymiä meihin.”

Sarjan päähenkilö näyttäytyy hieman harmaasta olomuodostaan huolimatta vaeltavan neljän seinän sisällä kuin Liisa Ihmemaassa, uteliaana ja valmiina ottamaan vastaan kaiken tulevan. Väkivallalta, seksiltä ja huumeilta ei oranssipukuinen untuvikko välty, kun Ihmemaa avaa kolkot kulmansa sekä Liisalle että katsojalle. Päähenkilö itsessään ei anna katsojalle kovin paljoa hurmion tai pohdinnan aiheita. Kiinnostavampaa onkin seurata muiden yksilöiden toisistaan erillisiä tarinoita, seisoa ikään kuin valtavan ihmiskohtalo-viidakon edessä ja tutustua yksitellen esiteltäviin vankilan asukkaisiin. Elämäntarinat alkavat aina lapsuudesta asti päätyen lopulta vankilanporteille.

Sarja tarttuu rohkeasti monimutkaisiin kohtaloihin. Useimmissa niistä lapsuus näyttäytyy vaikeana selviytymistaisteluna, joista seurauksena on lähes poikkeuksetta ongelmia tulvillaan oleva nuoruus. Oman elämänsä tuomioiden tien alkaminen kuvataan yksittäisenä valintana oikean ja väärän välillä. Vankilaan päädyttyään persoona ja usein jopa mielikin, on kokenut valtavia muokkauksia ja näkyy sarjassa aina agressiivisuudesta ylipursuavaan herkkyyteen asti.

Sarja jää lopulta itseään toistavaksi, yksinkertaiseksi juoneksi, mutta tarkkaavaisen on helppo poimia sieltä mielenkiintoisia ilmiötä, jotka koskettavat usein myös dissosiaatiohäiriöisen ihmisen arkea. Tartun tällä erää naisen tunteisiin toista naista kohtaan.

Ihmisen tunteiden lajitelma on täynnä erilaisia rakkauden, hellyyden ja seksuaalisuuden värittämiä olotiloja, joita koetaan esimerkiksi ystävää tai kumppania kohtaan. Dissosiaatiohäiriö vaikuttaa näiden tunteiden havaitsemiseen ja tulkitsemiseen monella eri tavalla. Tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on rikkoontuneelle mielelle usein äärimmäisen vaikeaa. Tähän voidaan vaikuttaa esimerkiksi terapeutin ohjauksessa tapahtuvalla tunteiden opiskelulla. Olisi hyvä huomioida kaikkialla maailmassa, että aikuisuus ei ole aina tae tunteiden kirjon tunnistamiseen ja hallitsemiseen.

Toinen rakkauden, hellyyden ja seksuaalisuuden tunteisiin vahvasti vaikuttava seikkavyyhti on vääristyneet ajatukset ja ydinuskomukset dissosiaatiohäiriöisen mielenmaisemassa. Lapsuuden kaltoinkohtelut voivat aiheuttaa sen, että edessä oleva henkilö värittyykin menneisyydellä ja nykyhetkessä voi tuntea esimerkiksi voimakasta tarvetta tyydyttää toisen henkilön tarpeita tai olla vailla tyydytystä. On mahdollista, että mielessä pyörii ikäänkuin nonstop-pornokanava, jota on hyvin vaikea erottaa ulkomaailmasta. Vai kuka tunnustaa joskus uskoneensa kun oma mieli sanoo “olen lihava enkä muuksi muutu” tai “kukaan ei välitä minusta”? Yhtä lailla vahvoina kaikuvat seksuaaliset pakotteet dissosiaatiohäiriöisen mielessä ja yhtä sokeasti, kyseenalaistamatta niitäkin voi noudattaa.

Orange is the new black -sarjassa törmätään usein ylikorostuneisiin naisten välisiin seksuaalisiin kohtauksiin. Kiihkeät vessapanot saavat varmasti katsojan pulssin nousemaan. Seksin päätyttyä näemme erilaisten persoonien reaktioita, itkemistä, lisää panemista tai vaikkapa kirjanpitoa siitä missä ja milloin sai naisen laukeamaan. Jokainen tavoista voi kertoa ihmismielen herkkyydestä, sisäisen maailman sekasorrosta ja tarpeesta korostaa seksiä yli kaiken kompensoidakseen sen vaikeaa merkitystä lapsuudessa. Voi toki olla, että vaaleanpunainen kuvitelma kahden ihmisen välisestä yhteisestä kunnioittavasta elämästä ja sitä sinetöivästä rakastelusta on kaikille meille yhtä mahdoton haavekuva, kuten yltäkylläinen maailmanrauha. Mutta toivoa ja tavoitella saa.

Sarjan edetessä tapaamme myös Hullusilmäksi kutsutun naisvangin, jota monet muut vangit tuntuvat pelkäävän. Ehkä ennalta-arvaamattomat liikkeet saavat muutenkin varpaillaan olevat vangit kiertämään kaukaa kaiken epäillyttävän. Hullusilmä elää kohtalaisen erakoituneena aina siihen asti, kunnes vankilaan saapuu usean palvoma ja pelkäämä iäkäs naisvanki. Arjessaan laajoja huumekuvioita koordinoinut laskelmoiva nainen huomaa heti Hullunsilmän heikon kohdan ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Mitä heikko kohta sitten tarvitsee aktivoituakseen? Voisi ajatella, että hyvin paljonkin, mutta kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan, se vaatii vain yhden tai kaksi hetkeä erityistä huomiota. Kuin pieni lapsi tai jokelteleva vauva, rikkinäinen mieli voi pehmentyä ja hurmaantua ihan vain lämpimästä katseesta. Hiusten siveleminen tai pieni huomion ele, kuten sarjassa tapahtunut hetken suojelu ja puolenpitäminen ruokajonossa, ovat kaikki omiaan aktivoimaan tämän dissosiaatiohäiriöisen mielessä asuvan syvän herkkyyden kaipuun.

On asia erikseen pohtia miksi tämä kohta on olemassa, sillä jokaisen elämä on yksilöllisiä kokemuksia täynnä. Mutta yhtenä aspektina mainittakoon se kaikkia meitä koskettava, hyvin tärkeä henkilöhahmo. Äiti.

Hullusilmän ja iäkkään naishenkilön kohtaamisessa on katsojalle jotain hurmaavan koukuttavaa. Kuin salamannopeasti hulluus silmistä katoaa ja tilalle saapuu kirkas taivas sekä pumpulinpehmeät haaveet. Keho muuttuu jäykästä ja kovasta kevyeksi, pehmeäksi ja joustavaksi. Äänen ollessa normaalisti jopa rääkkyvä saa katsoja kuulla ihan toisen maailman – aistiherkän sanaparin tai hämmentävän kauniin hiljaisuuden. Laskelmoiminen on tuottanut tulosta. Samaisesta kohtaamisesta lähtien hullusilmä alkaa suojelemaan emohahmoaan kuin mielipuoli ja tottelee jokaista käskyä täysin kyseenalaistamatta. Arvaamattomuus säilyy kuvioissa, mutta yksi side on ehjä ja kirkas. Side toiseen naiseen.

Nämä kaksi maailmaa ovat riipaisu dissosiaatiohäiriöstä kärsivän mielensisällöstä ja voivat ilmeentyä myös monimutkaisina yhdistelminä. Sen sijaan, että lukijan mieli jäisi pohtimaan kaikkia niitä kombinaatioita, mitä kahden naisen välillä voi olla, toivoisin mietittävän valokuvan toista puolta.

Jos sisällä on hyvin vahva tunne siitä, että tahtoo löytää suojaavan emon sisäiselle herkälle itselleen, niin onko se väärin? Vai voisiko siihen koettaa pyrkiä tiedostaen ja avoimesti asiasta puhuen myös toisen osapuolen kanssa?

Onko olemassa ystävyyttä, johon ei tarvitse liittää seksuaalisuutta? Mistä tietää onko lesbo tai bi-seksuaali tai ei kumpaakaan?

Jos rakastaminen kahden naisen välillä on usein menneisyyden värittämää, niin mistä voi tietää, milloin kyseessä on aito, läsnä oleva tunne? Jos seksuaalisuus on pienenä pilattu monin tavoin, miten voi auttaa itseään kokemaan turvallista ja molemmille kaunista yhdessäoloa?

Rakkaus, hellyys ja seksuaalisuus ovat meidän kaikkien oikeuksia. Monimutkaisella mielellä on oikeus olla monimutkaisia ja kekseliäitä ratkaisuja.

-Oman elämänsä tutkimusmatkailija-


Kirjaesittely: Vinoon varttunut tyttö (Didit 2/2015)

TRAUMOJA YLI SUKUPOLVIEN
Suomen sotaveteraanien näkyvän kärkihahmon Adolf Ehrnroothin tyttären Karin Ehrnroothin romaani Vinoon varttunut tyttö (Gummerus, 2011) on omaelämäkerrallinen tosikertomus siitä, kuinka lapsi joutuu kantamaan vanhempiensa taakkoja ja sairastuu tämän vuoksi psyykkisesti. Se on myös osoitus siitä, etteivät ulospäin näkyvät hienot kulissit kerro perheen todellisuudesta. Hienon talon ja ulkoisesti pärjäävien ihmisten takana voi olla paljon kipua ja kärsimystä.
Karinin suhde isäänsä on kaksijakoinen. Toisaalta isä on hänelle läheinen, mutta isän sodassa koetut traumat eivät voi olla vaikuttamatta perheen elämään. Erityisesti perheen äidin – Tanskan kuninkaallisen – ­omat traumat ovat kaikille taakka ja perhe joutuu isää myöten suojelemaan äitiä kaikelta hankalalta. Sen sijaan, että äiti olisi ollut Karinille olkapää ja syli, johon turvautua vaikeina hetkinä, tuli tyttärestä jo varhain äitinsä kannattelija. Kun lapsi joutuu ottamaan vastuun aikuisten asioista liian varhain, eivät seuraukset voi olla hyvät.
Sen lisäksi, että Karin joutuu astumaan aikuisuuteen jo lapsena, hän kokee, että on aivan vääränlainen: hän tekee ja haluaa vääriä asioita. Sellaisia asioita, jotka eivät sovi perheen käsikirjoitukseen. Kaikki tuska on kuitenkin kätkettävä tarkoin.
Lapsuuden perheen aiheuttamat taakat syöksee Karinin pimeyteen ja nuori nainen pyrkii elämän sijaan kohti kuolemaa. Masennuksen ja anoreksian lisäksi vanha on rikkonut Karinin mielen pirstaleiksi ja yhden Karinin sijaan on hänessä on monia, toisistaan erillisiä osia. Tätä Karin ei itse ymmärrä, vaan on elänyt hämmentyneenä ja pelokkaana siitä, mikä häntä vaivaa. Kokenut terapeutti kuitenkin tunnistaa, mistä kaikessa on kyse.
Psyykkinen työ terapeutin kanssa on Karinille tie parempaan elämään – ­tie valoon Peikkometsästä, kuten hän synkkää, psyykkisten sairauksien varjostamaa mieltänsä kutsuu. Toipuminen ja eheytyminen alkaa, kun kaikki vaietut asiat pääsevät sanojen kautta ilmoille.

kuva-48

 


 

Didit 1/2015

IMG_3274

KALENTERI (Didit 1/2015)

MAALISKUU 2015

11.3. Mielialahäiriöt
kello 17-19
El, psykiatri Tero Raiskila, PPSHP
Oulun Diakonia-ammatti- korkeakoulu, auditorio (6.krs), Uusikatu 46

16.3. Didit -vertaistuki- ryhmän avoin tapaaminen
kello 12-14
Punaisen Ristin Oulun osasto, Kainuuntie 1

24.3. Luento riippuvuuksista
kello 17.30-20
Avominnen luento päihde-, läheis- ja ruoka-aineriippuvuudesta. Tiina Suvala, Anu Pörhö ja Marja Kanu
Hotelli Cumulus, Kajaaninkatu 17

25.3. Persoonallisuushäiriöt
kello 17-19
Psykiatri Virpi Leppänen, Ouka ja kokemuskouluttaja
Oulun Diakonia-ammatti- korkeakoulu, auditorio (6.krs), Uusikatu 46

HUHTIKUU 2015

15.4. Psykoosisairaudet
kello 17-19
Ylilääkäri, psykiatri Tiina Tuominen, Ouka
Oulun Diakonia-ammatti- korkeakoulu, auditorio (6.krs), Uusikatu 46

TOUKOKUU 2015

20.5. Traumatisoitumisen monet kasvot
kello 17-19
Vakava traumatisoituminen ja vanhemmuus-projekti, Traumaterapiakeskus
Oulun Diakonia-ammatti- korkeakoulu, auditorio (6.krs), Uusikatu 46


 

KOKEILLAAN UUTTA!

MIELEN TUSKA SOI MUSIIKKINA

Suomenkielistä metallimusiikkia esittävältä Mokoma-bändiltä on ilmestynyt uusi albumi Elävien kirjoissa. Levyn kappaleissa soi masennus ja ahdistus, mutta kappaleissa on kuultavissa myös toivo ja optimismi. Laulujen lyriikat syntyvät bändin perustajan Marko Annalan omista kokemuksista.

LUKUKOKEMUKSIA YHDESSÄ

Mielenterveysongelmista kärsivät voivat kohdata toisiaan Oulussa Hyvän mielen talolla. Talo järjestää monipuolista ohjelmaa viikon jokaisena päivänä. Uutena toimintamuotona on kirjallisuuspiiri. Tietoa toimintaryhmistä: http://www.hyvanmielentalo.fi/toiminta/kevat-2015-toimintakalenteri.html

IMG_3288 2


 

Kolumni – Oikein syömisen taito (Didit 1/2015)

IMG_2844

Osaan monia asioita. Olen aina pärjännyt opinnoissa, ja minulla on maisterintutkinto suoritettu erinomaisin arvosanoin. Seuraan uutisia ja aina joku kirja on luvun alla, joten tiedän paljon monista asioista. Myös liikunnan arvosana minulla on ollut aina kymmenen todistuksessa ja hallitsen (ulkoisesti ainakin) sosiaaliset tilanteet: kuuntelen, ymmärrän ja saan toiset nauramaan. Elämän perusasioiden kanssa sitten onkin vaikeampaa. Yksi vaikeimmista asioista on syöminen. Olen 33-vuotias kolmen lapsen äiti, jolla on korkeakoulututkinto, mutta minä en osaa syödä.

Dissosiaatio- ja syömishäiriö tekevät syömisestä todella monimutkaisen asian. On oltava selkeä ammattilaisten kanssa laadittu lukujärjestys, mitä mihinkin aikaan syön ja jos tulee syystä tai toisesta poikkeama, tuntuu, että kaikki elämän rakenteet sortuvat. Psyykkisesti tasapainoisella ihmisellä ei ruoka aiheuta samanlaista taistelua, mutta kuunnellessani ja seuratessani toisten, pääasiassa terveidenkin keskustelua syömisestä, olen havainnut, että se on monelle vaikea asia. Ei voi vain syödä poistaakseen nälän ja nauttia samalla erilaisia makuja, vaan joka puolella on ohjeita, kuinka syödä Oikein.

Eri aikoina erilaisia ruokavalioita pidetään hyvinä ja oikeaoppisena, mutta myös samassa ajassa on toisistaan kaukana olevia ideaaleja. Ei saa syödä hiilihydraatteja, mutta hiilihydraattipitoisista ruoista saa elintärkeän kuidun. Proteiini on 2010-luvun sana, mutta toisissa keskusteluissa kerrotaan lihan haitallisuudesta niin syöjälle kuin maailman luonnonvaroille. Toisaalla sanotaan, että ruokien E-koodit ovat turvallisia, kun sitten toisessa lähteessä kehoitetaan välttämään noita myrkkyjä. Hedelmiä pitää syödä, mutta kuitenkin niissä on liikaa sokeria – onhan hedelmäsokeri ihan yhtä pahasta ihmiselle kuin karkkien ja muiden herkkujen sokerit. Kahvi on myös vaarallista, ja moni lähipiirissäni on ollut kahvilakossa. On kuitenkin myös tutkimuksia, joiden mukaan kahvi kohtuumäärin käytettynä on terveyttä edistävä tuote.

Erityisesti raskausajat ovat täynnä sääntöjä ja kieltoja, ja erityisen vaikeaa asiasta tekee, ettei ole vastuussa ainoastaan itsestään, vaan omasta lapsestaan. Jokaisen raskauden aikana minusta on tuntunut, että kaikessa ruoassa on jotain vikana ja että ainoastaan vesi on turvallinen aine. Paitsi että sitäkin voi juoda liikaa. Kun lapseni ovat syntyneet, olen viettänyt itsekseni ruokabileitä, joiden jääkaapin oven kiinnitetyn ruokalistan olen laatinut hyvissä ajoin synnytystä. Lista on täynna ̈aineita, jotka ovat raskaana olevalle kiellettyjä. On pastöroimattomia tuotteita ja monenlaisia sokeriherkkuja, joita olen vältellyt ihan siltä varalta, etten kasvata vatsassani jättiläismäistä sokerivauvaa. Olisihan ihan kamalaa, jos omalla holtittomalla käytökselläni olisin vaarantanut lapseni hengen.

Haluan olla hoikka ja haluan olla lihaksikas. Haluan myös säilyttää naisellisuuteni: rinnat ja raskauksien sekä synnytysten muovaaman naisen lantion. Halut olla jotakin ovat usein kaukana toisistaan, ja monipersoonallisuudestani huolimatta minulla on vain yksi keho. Siksi ennen kaikkea haluaisinkin oppia syömään ilman tiukkoja sääntöjä ja dieettejä. Haluaisin, että tulisi päivä, ettei makaroonilaatikko ja tavallinen sämpylä saisi aikaan syyttävien äänien sekamelskaa päässäni. Ja kahvilakkoon en ala, vaan aion nauttia ne kaksi kupillistani vailla huonoa omaatuntoa.

-Aikuinen lapsi

Dieettien ristipaineessa
Dieettien ristipaineessa

Sarja-arvostelu: Orphan black (Didit 1/2015)

IMG_2959

“Nopeatempoinen trilleri viattomasta ohikulkijasta Sarahista, joka vedetään mukaan kloonauksen maailmaan?”

Ehkä, jos sarjan tuottajiin on uskominen. Omat silmäni näkivät ensihetkestä alkaen aivan toisenlaisen maailman. Orphan Black on mielestäni uskomattoman taidokkaasti tehty sarja dissosiatiivisestä identiteettihäiriöstä eli DID:stä. Näkemykseni mukaan päähenkilö Sarah kärsii tietämättään DID:stä ja sarja kertoo hänen matkastaan kohti oman itsensä tuntemusta, vakautumista ja mahdollisesti parantumista eli osien yhdistymistä (toisin sanoen Integraatiota). Oli kyseessä sitten kloonit tai DID, voidaan sarjassa nähdä monia yhteneväisyyksiä dissosiaatiohäiriöiden kanssa.
Sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta paljastavat 11 eriluontoista kloonia. Pääroolia näyttelevä Tatiana Maslany muuntautuu loistavasti jokaiseen rooliin ja saa eleillään, vaatetuksellaan ja alati muuttuvalla karismallaan kaikki kloonit vaikuttamaan omanlaiselta ihmiseltään. Dissosiatiivisia häiriöitä tunteva näkee kuitenkin ensisilmäyksellä jokaisen kloonin olevan ikään kuin vajaa henkilö. On äärimmäisen järjestelmällisiä, hyvin hektisiä, raivokkaita ja erityisen empaattisia klooneja.

Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä henkilön persoona jakaantuu jo lapsena osiin vakavien traumaattisten kokemusten myötä. Jokainen osa kantaa omaa kokemustaan, ja jotkut osista voivat jäädä tunne-elämältään ja toiminnaltaan hyvin yksipuolisiksi. Mitä enemmän aikaa osa pääsee vaikuttamaan ulkomaailman kanssa, sen vahvemmaksi ja monipuolisemmaksi osa voi kehittyä. Häiriöstä kärsivä henkilö ei läheskään aina tiedä osiensa olemassaolosta. Kun yksi aktivoituu, kerää tämä osa kokemuksia usein vain omaan maailmaansa. Näin ollen voi yhdellä ihmisellä voi olla useampi elämä eikä hänellä sekä ympärillä olevilla ulkomaailman ihmisillä ole tästä ymmärrystä.

Sarah ja kymmenen muuta kloonia ovat syntyneet vuonna 1984. Pikkurikollinen Sarah viettää omaa elämäänsä, kunnes silminnäkee nuoren naisen itsemurhan juna-asemalla. Tämä kokemus avaan uuden maailman Sarahille, sillä kuollut nainen näyttää täysin häneltä. Dissosiatiivistä häiriöstä kärsivän näkökulmasta voidaan puhua toisen osan tunkeutumisesta omaan maailmaan tai niin sanotusta derealisaatio-kokemuksesta, jossa nähdään maailma ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Joka tapauksessa, tämä on sarjan kannalta tärkeä kokemus, sillä se asettaa ensimmäistä kertaa Sarahille mieleen kysymyksiä, kuten “olenko yksin?”, “onko maailmassani tai minussa jotain vialla?”.

Sarjan edetessä Sarah tekee tutkimusmatkaansa etsiessään muita klooneja. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä on tärkeää löytää hiljalleen kaikki sisällänsä asuvat osat sekä lähestyä niitä lempeästi ja ymmärtäen. Kuten Sarah, niin myös kuka tahansa tätä matkaa tekevä, törmää taatusti epämiellyttäviin osiin, vahvoihin ja vaativiin osiin sekä vaikeasti tulkittaviin piilotteleviin osiin. Tämä salapoliisimatka on yhtä aikaa hyvin pelottava ja jännittävä kokemus. Luovuus ja uskaliaisuus aseinaan ihminen törmää esteisiin, ottaa takapakkia ja tekee samaa työtä monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen. Vahvat osat ovat usein viekkaampia kuin etsivä itse, joten mikään mitä löytää tai mitä ajattelee etsivänsä, ei pysy joiltakin osilta salassa. Neuvottelutaidot ovatkin yksi tärkeimmästä keinoista matkan varrella.

Salapoliisimatkansa varrelta Sarah löytää useita saman ulkonäön omaavia klooneja. Katsojalle esitellään muun muassa Elisabeth, sarjan alussa itsemurhan tehnyt rikostutkija, joka vietti viimeiset päivänsä psyykelääkkeissä kestämättömien tuntemusten takia. Elisabethillä on poikaystävä Paul ja Sarah uteliaisuuttaan näyttelee Paulille Elisabethiä. Paul tunnistaa jonkin olevan vialla, mutta silti suhde päätyy intiimiksi. Ulkomaailmalle DID onkin hankala käsittää, kun oma puoliso saattaa tuntua toisena hetkenä vieraalta ihmiseltä ja toisena olla taas tuttu henkilö. Tällainen ailahtelu on DID- henkilölle hyvin tyypillistä, ja sen rinnalla kulkee oma hämmennys, kun ei ymmärrä, miksi asioita tapahtuu koko ajan tietämättään.

Myöhemmin tutustutaan Alisoniin, järjestelmälliseen ja konservatiiviseen kotiäitiin. Alisonilla on kaksi adoptiolasta ja tavallinen aviomies. Hän huolehtii hanhiemon lailla pakkomielteisesti perheestään. Riippuvuudet ovat Alisonin riesana, alkoholia ja lääkkeitä nähdään lähes joka päivä. Myös tunne-elämän kylmyys vaivaa Alisonia, ja hänellä on suuri tarve olla varuillaan ja valppaana koko ajan. Epämukavat tilanteet räjäyttelevät Alison mieltä, ja hän yrittääkin kaikin keinoin välttää todellisuutta. Ylivireys kuvaa parhaiten tätä osaa.

Cosima, biologiaa opiskeleva tutkijanalku sairastuu sarjassa hengitystiesairauteen. Hän yskii välillä verta ja kärsii ahdistuksen tunteesta kurkussa. Cosiman kautta sarjassa avataan ahdistuksen lisäksi myös DID-henkilön tunne-elämän monimuotoisuutta, sillä hän rakastuu naiseen. Tämä voi olla yleistä joillekin osille ja hämmentää entisestään häiriöstä kärsivän arkipäivää. Sarjassa esitellään myös Tony, yksi klooneista, joka on tehnyt sukupuolenvaihdosleikkauksen naisesta mieheksi. Dissosiatiivisessä identiteettihäiriössä on usein myös toista sukupuolta edustavia osia. Tony vaikuttaakin röyhkeydestä huolimatta vahvalta, itsevarmalta ja suojelevalta miesosalta.

Viimeisimmät nyt esiteltävät osat ovat hyvin vaikeita ja usein väärinymmärrettyjä. Rachel, ison konsernin johtaja, vaikuttaa täysin kylmältä ja raa’alta kloonilta. Hän etenee suunnitelmissaan häikäilemättömästi kaikkien kustannuksella. Tavoitteet tuntuvat olevan toisesta maailmasta. Sarjan aikana näemme kuitenkin kohtauksen, jossa Rachel itkee salassa. Hänen tuomitseminen pelkkien tekojen ja silminnähtävän kylmyyden perusteella on salapoliisimatkan alussa väistämätöntä, mutta integraatiota tavoittelevalle lopulta väärä oletus. Myötätunnon tulee koskea jokaista osaa.

Vaikean taakan kantaakseen on saanut myös klooni Helena, joka näyttäytyy ensimmäisen kerran sarjan kolmannessa jaksossa. Kyseinen jakso voi laukaista katsojalla vahvoja tuntemuksia, joten suosittelenkin sen näkemistä turvallisessa seurassa ja ympäristössä. Myöhemmin Helenaan ikään kuin tottuu ja hänen avullaan voi löytää itsestään epämääräisiä osia ja lisätä ymmärrystä heitä kohtaan. Helena on arvaamaton ja väkivaltainen muita osia ja ulkomaailmaa kohtaan. Eniten pahuutta hän tekee kuitenkin itselleen. Selkään omin käsin viilletyt siivet kertovat maailmasta, jonne en toivoisi kenenkään eksyvän. Helena ei useinkaan toimi omien ajatustensa pohjalta, vaan tottelee muita osia, lähinnä pahaa miesosaa Tomasia. Tämän osan kohdalla nähdään poikkeava ulkonäkö ja siksi se saattaakin jäädä dissosiaatiota tuntemattomalle huomaamatta. DID-henkilöllä voi olla niin sanottuja imitoivia osia, jotka eivät oikeasti ole häntä itseään. Nämä osat syntyvät lapsuuden pahoista ihmisistä ja jatkavat näin julmia tekojaan ihmisen sisäisessä maailmassa. Helena ja Tomas ovat kietoutuneet yhteen. Vaikka sarja ei sitä suoraan myönnä, näkee kohtauksissa viitteitä pitkästä lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Orphan Black-sarja kuvaa hyvin DID-henkilön sisäistä maailmaa. Osien muutokset ja sisäinen kaaos sekä tutkimusmatka avautuvat tarkkasilmäiselle katsojalle mielenkiintoisena ja mukaansa tempaavana kokemuksena. Lisäksi sarjassa sivutaan osuvasti DID-henkilöä ympäröivien läheisten kohtaloa. Sarahin kasvattiveli Felix oppii tuntemaan muita osia ja viihtyy heidän kanssaan sekä huolehtii dramaattisella, mutta empaattisella tavallansa. Sen sijaan Sarahin biologinen tytär Kira, joutuu sarjassa hyvin usein heitteille. Sisäisen maailman ristiriidat ja osat, jotka eivät ymmärrä Kiran olevan heidänkin lapsensa, vievät yhteisen ajan käytännössä minimiin. Sarahin ja Felixin kasvattiäiti Mrs. S huolehtii Kirasta kuin omastaan. Tämä on lohdullista, että tyttö on turvassa edes osan lapsuudestaan. Mutta millainen maailma kasvaakaan Kiran sisällä, kun äiti on usein poissa, vaarassa tai ei edes aina tunnista tytärtään?

Orphan Black-sarjan tuotantokaudet myynnissä internetissä ja useiden kauppojen dvd-osastolla.

-Oman elämänsä tutkimusmatkailija-

 


Kirjaesittely: Tapetinvärinen (Didit 1/2015)

Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen-romaanissa (Otava, 2012) kirjailija törmää sattumalta menneisyytensä parhaan ystävänsä lehtihaastatteluun. Ystävyys alkoi hyvin, mutta muuttui vähitellen painajaiseksi, jota teoksen päähenkilön on yhä edelleen vaikea kohdata ja käsitellä.

Ystävysten välinen suhde katkesi aikuisuuden kynnyksellä, ja nyt Anna-niminen Mimi on ottanut uuden nimen ja on muuttunut myös ulkoisesti niin vieraaksi, että häntä on vaikea tunnistaa. Yhteistä entisten ystävysten nykyisyydessä on kirjoittaminen. Päähenkilö päättää etsiä Mimin käsiinsä ja selvittää, onko tämä varastanut hänen vanhat päiväkirjansa, jotka sisältävät kirjoituksia, joiden sisältöä hän ei enää muista. Näin alkaa hurja etsintä ja takaa-ajo, joka muuttuu koko ajan pelottavammaksi, ja etsintämatkalla päähenkilö joutuu kohtaamaan omituisia vastaantulijoita, jotka tuntuvat tuntevan hänen menneisyytensä paremmin kuin hän itse.

Selviää kuitenkin, että toisistaan irralliset, omaa elämäänsä elävät hahmot Mimiä myöten ovat yksi ja sama: kirjan päähenkilö itse, jonka minuus on traumaattisen lapsuuden vuoksi lohkoutunut erillään oleviin osiin, ja kukin osa kantaa omia muistojaan. Kun osat saadaan kokoontumaan yhteen, syntyy yksi tarina, yhden ihmisen elämä ja minuus. Kertomus kuitenkin osoittaa, ettei minän eri osien integroituminen ole mikään helppo ja yksinkertainen juttu.

Luin Hämeen-Anttilan Tapetinvärisen silloin, kun se ilmestyi vuonna 2012 ja hämmästelin, kun kirja-arvioinneissa ja -esittelyissä ei mainittu dissosiaatiosta. Itselleni oli päivänselvää, että tämä on kertomus nimenomaan dissosiaatiosta ja siitä, kuinka käy lapselle, joka ei saa kasvaa rauhassa ja turvassa. Tämä puute tunnistaa dissosiaatiohäiriötä teoksessa kertonee myös yleisellä tasolla dissosiaatiohäiriön asemasta: usein kuluu vuosikausia, että ymmärretään, mikä ihmisellä on hätänä ja häntä luetaan väärin milloin minkäkin diagnoosin ja selityksen kautta.

Toimitus huomauttaa! Virpi Hämeen-Anttilan oma kirjoitus dissosiaatiohäiriöstä lehden ensi numerossa!

 

 

Jätä kommentti